Pieni huvila, suuri näky – ja yli 80 vuotta rukousta, työtä ja uskoa

Larsmon Lähetyskodin historia ei oikeastaan ala rakennuksesta. Se alkaa ihmisistä, jotka näkivät jotakin sellaista, mitä muut eivät vielä nähneet.

1930-luvun Suomessa Pietarsaaren seudulla vaikuttivat Anna-Liisa ja Sanfrid Mattsson. Heidän sydämessään paloi voimakas näky Jumalan Sanan levittämisestä ja lähetystyöstä. He eivät tyytyneet vain puhumaan lähetyskäskystä, vaan halusivat valmistaa ihmisiä lähtemään maailman eri puolille.

Vuonna 1935 Gertruds-virran rannalle Larsmoon oli rakennettu Sandra Westerlundin perustama lepokoti. Tästä kauniista ympäristöstä tuli myöhemmin paikka, johon Mattssonien ajatukset yhä uudelleen palasivat.

Sota-ajan vaikeuksista huolimatta Mattssonien työ laajeni. He tekivät raamatullista kirjallisuustyötä, vierailivat vankiloissa ja levittivät Jumalan Sanaa Suomessa ja ulkomailla. Sodan aikana heidän Raamattulähetyksensä levitti miljoonia Uusia testamentteja, evankeliumeja ja muuta hengellistä kirjallisuutta useilla kielillä.

Samalla Anna-Liisa alkoi nähdä mielessään paikkaa, jossa tulevia lähetystyöntekijöitä voitaisiin valmistaa tehtäväänsä.

Sellainen paikka tarvittiin.

Suomessa oli lähetyskoulu, mutta vapaitten suuntien lähetysoppilaille mahdollisuudet olivat rajalliset. Mattssonit halusivat kodin, jossa tulevat lähetystyöntekijät voisivat opiskella Raamattua ja kieliä, tavata kokeneita lähetystyöntekijöitä ja ennen kaikkea kasvaa hengellisesti.

Anna-Liisa oli usein miettinyt, sopisiko jokin Larsmon niemistä lähetyskodin paikaksi. Lopulta ratkaiseva askel tapahtui aivan yllättäen.

Lepokodin vieressä sijaitseva huvila oli tyhjillään ja vuokrattavana. Mattssonit vuokrasivat sen.

Pienessä huvilassa alkoi kokoontua pappeja, lähetystyöntekijöitä, kirjailijoita, runoilijoita ja lähetystyön ystäviä. Keskusteltiin pitkälle iltaan uskosta ja maailman lähetyksestä. Lopulta joukko päätti pysähtyä kokonaiseksi viikoksi rukoilemaan lähetystyön puolesta.

Ei suurena rakennuksena, vaan yhteisenä näkyinä ja rukouksena.

Sitten tuli ajatus lähetyskurssista

Syksyllä 1943 päätettiin järjestää lähetyskurssi.

Erikoista oli se, ettei kurssia juuri mainostettu. Ajateltiin, että jos asia todella oli Jumalan johdossa, Hän lähettäisi oikeat oppilaat, opettajat ja tarvittavan henkilökunnan.

Ja ihmisiä alkoi tulla.

Kokenut kiinalainen lähetyssaarnaaja ja pappi Henrik Kokamägi tuli opettajaksi. Oppilaat majoittuivat Larsmon ja Eugmon eri puolilla, koska varsinaista koulurakennusta ei vielä ollut.

Samaan aikaan Anna-Liisa alkoi ymmärtää, että oli tullut aika rakentaa oikea lähetyskoti.

Sopiva tontti löytyi Gertruds-virran läheltä, tien toiselta puolelta.

Suomi oli sodassa.

Rakennusmateriaalista oli pulaa. Rahaa oli vähän. Tulevaisuus oli epävarma.

Silti rakentaminen päätettiin aloittaa.

Ensimmäinen lahjoitus tuli Jyväskylästä

Kun rakennustyömaa oli käynnistymässä, paikalle tuli eräänä päivänä mies Jyväskylästä. Hän oli Kaarlo Syväntö, joka oli kuullut Larsmoon rakennettavasta lähetyskodista.

Hän lupasi maksaa rakennuksen vesijohtotyöt.

Lahjoitus oli 100 000 markkaa.

Se oli lähetyskodin ensimmäinen rahalahjoitus.

Rakennustyö alkoi tavalla, joka kuvasi koko hanketta: rahaa ei ollut paljon, mutta ihmisiä oli, ja usko oli vahva.

Rakennuksella tehtiin töitä talkoilla. Tarvittiin puuta, ruokaa, maitoa, perunoita ja kaikkea muuta, mitä suuren joukon ylläpitämiseen tarvittiin.

Keittäjä päätti panna vesikattilan tulelle ja sanoi, että kyllä perunoita jostakin tulee ennen kuin vesi kiehuu.

Juuri silloin pihaan saapui larsmolainen maanviljelijä perunasäkkeineen.

Hän kertoi ajatelleensa jo monta päivää, että hänen pitäisi tuoda Lähetyskodille perunoita. Sinä aamuna hän ei kuitenkaan ollut saanut rauhaa ennen kuin oli lähtenyt liikkeelle.

Tällaiset tapahtumat muodostuivat osaksi Lähetyskodin kertomusta.

Ihmiset kokivat, että he eivät rakentaneet vain taloa.

He rakensivat paikkaa, jonka olemassaolon puolesta oli rukoiltu.

Lähetyskoti valmistui sodan jälkeen.

Se oli suuri rakennus aikansa oloissa: monikerroksinen ja aluksi noin 20 huoneen kokonaisuus. Pian sitä jouduttiin laajentamaan, sillä toiminta kasvoi nopeasti.

Rakennukseen tuli lisää huoneita, kirjasto ja juhlasali.

Lopulta huoneita oli noin 30.

Huoneille annettiin nimet, jotka kertoivat siitä, millaista elämää talossa haluttiin elää: Uskollisuus, Sävyisyys, Itsehillintä, Rakkaus, Rauha, Ystävällisyys, Siunaus, Totuus, Kärsivällisyys, Kiitollisuus, Laupeus, Nöyryys, Armo ja muita samanhenkisiä nimiä.

Se oli koti. Se oli koti myös vuosikymmeniä palvelleille vapaaehtoisille kielten opettajille.

Anna-Liisa Mattsson kuvasi itse ajatusta niin, ettei Lähetyskodin ollut tarkoitus olla ensisijaisesti virallinen oppilaitos, vaan lähetysoppilaiden ja lähetystyöntekijöiden koti, jossa oli mahdollisuus hiljentymiseen, opiskeluun ja yhteyteen kokeneiden lähetystyöntekijöiden kanssa.

Lähetyskodissa opiskeltiin vuosikymmenten aikana useita kieliä.

Oppilaat opiskelivat muun muassa englantia, saksaa, hepreaa, venäjää, kiinaa, arabiaa, ranskaa ja amarinjaa.

Joillekin kieliopinnot kestivät vuosia. Jotkut oppilaat asuivat Lähetyskodilla neljäkin vuotta. Opettajina toimivat vapaaehtoiset saman näyn omaavat ihmiset.

Lähetyskotiin ei tultu vain opiskelemaan.

Oppilaan tuli kertoa lähetyskutsustaan ja saada seurakuntansa suositus. Tavoitteena oli, että seurakunta ja lähetyskoti yhdessä tukisivat tulevaa lähetystyöntekijää.

Lähetyskodissa opiskeltiin Raamattua ja kieliä, mutta samalla opittiin elämää yhdessä.

Kokeneet lähetyssaarnaajat kertoivat työstään. Opettajina oli koulutettuja raamatunopettajia ja jopa äidinkielenään englantia puhuvia kieltenopettajia.

Täältä lähti ihmisiä maailmalle.

Lähetyskodin toiminta ei rajoittunut lähetyskouluun.

Jo vuodesta 1943 Mattssonit järjestivät Larsmossa kesäisin lasten kesäsiirtolatoimintaa Kokkolan ja Pietarsaaren lapsille.

Vuonna 1945 mukaan tuli myös Karjalasta, Hyrsylän mutkasta, evakuoituja lapsia.

Kesäisin Lähetyskodin ympäristössä saattoi olla noin 60 lasta.

Lapset pääsivät veneillä saaristoon, uimaan ja viettämään kesää luonnon keskellä. Sodan jälkeisessä Suomessa tällainen kesä oli monelle kaupunkilaislapselle unohtumaton kokemus.

Näin Lähetyskodista tuli jo varhain paikka, jossa yhdistyivät usko, ihmisistä huolehtiminen, opetus ja yhteisöllisyys.

500–600 oppilasta kuuden vuosikymmenen aikana

Arviolta noin 500–600 oppilasta ehti opiskella siellä 56 vuoden aikana. Oppilaita tuli monista vapaista suunnista sekä luterilaisista seurakunnista, vaikka suurin osa oli helluntailaistaustaisia.

Lähetyskoti oli vuosikymmenten ajan paikka, jossa suomalaiset lähetyskutsun saaneet nuoret ja aikuiset valmistautuivat lähtemään maailmalle.

Vuonna 1951 Mattssonit luovuttivat Larsmon Lähetyskodin Kaikille Luoduille -säätiölle. Toimintaperiaatteena oli edelleen uskonvaraisuus: työtä tehtiin vapaaehtoisvoimin eikä toimintaa haluttu rakentaa velan varaan.

Lähetyskodin historiaan liittyykin ajatus, jota Sanfrid Mattsson myöhemmin kuvasi näin:

”Kun Larsmon lähetyskodin rakentaminen aloitettiin, ei ollut markkaan rahaa, ja kun sen rakentaminen lopetettiin, ei ollut markkaakaan velkaa.”

Se kertoo paljon siitä hengestä, jossa paikka rakennettiin.

Maailma muuttui.

Myös lähetyskoulutuksen tarpeet muuttuivat, ja opiskelijoiden määrä väheni vähitellen. Viimeinen opiskelijoiden kevätjuhla pidettiin vuonna 2002.

Vuonna 2004 tehtiin päätös Lähetyskodin myymisestä.

Ostajiksi tulivat Kokkolan ja Pietarsaaren helluntaiseurakunnat.

Näin alkoi uusi vaihe.

Lähetyskodin alkuperäinen tehtävä lähetystyöntekijöiden kouluttajana oli päättymässä, mutta rakennus ei jäänyt tyhjäksi. Siitä alkoi muodostua leiri-, majoitus- ja tapahtumapaikka, jossa kristillinen toiminta saattoi jatkua uudessa muodossa.

Vuonna 2012 Kokkolan helluntaiseurakunta osti Pietarsaaren osuuden.

Larsmon Lähetyskoti siirtyi näin kokonaan Kokkolan helluntaiseurakunnan yhteyteen.

Nykyinen Lähetyskoti on paljon enemmän kuin vanha rakennus Larsmon kauniissa maisemissa.

Siellä järjestetään edelleen leirejä, kursseja, kokouksia, juhlia, majoitusta ja hengellisiä tapahtumia. Paikka palvelee seurakuntia, järjestöjä, ryhmiä ja yksittäisiä ihmisiä.

Rannassa on sauna ja uimaranta, ja myöhemmin alueelle on rakennettu myös savusauna.

Mutta ehkä kaikkein kiinnostavinta on se, että tämän päivän Lähetyskoti seisoo edelleen samalla perustalla kuin vuonna 1944.

Silloin ei ollut suuria taloudellisia resursseja.

Oli näky.

Oli rukous.

Oli ihmisiä, jotka olivat valmiita tekemään työtä.

Ja oli usko siihen, että mahdottomaltakin näyttävä asia voi toteutua.

Yli kahdeksan vuosikymmenen aikana maailma on muuttunut, sukupolvet ovat vaihtuneet ja Lähetyskodin käyttötarkoitus on saanut uusia muotoja.

Silti yksi asia on säilynyt.

Larsmon Lähetyskoti on edelleen paikka, johon tullaan kohtaamaan Jumalaa, toisia ihmisiä ja hiljaista saariston rauhaa.

Sen historia ei ole vain kertomus rakennuksesta.

Se on kertomus ihmisistä, jotka uskoivat, rukoilivat ja tekivät työtä.

Kertomus lähetysnäystä, joka syntyi pienessä huvilassa.

Kertomus sodan keskellä rakennetusta kodista.

Kertomus sadoista ihmisistä, jotka lähtivät täältä kohti maailman eri maita.

Ja ennen kaikkea kertomus siitä, kuinka pienestä alusta voi kasvaa suuri vaikutus, kun ihmiset uskaltavat tarttua näkyyn ja lähteä liikkeelle.

Siksi Larsmon Lähetyskodin historia ei oikeastaan pääty mihinkään vuosilukuun.

Se jatkuu edelleen.